Lähtötilanne on se, että takana on viimeisimmäksi liki 8vn suhde, josta tuloksena kaksi lasta, särkynyt sydän ja rikkonainen sielu. Mutta samalla ääretön määrä hyviä muistoja, elämänkokemusta ja kiitollisuutta. En koe tätä(kään) eroa epäonnistumisena enää niin vahvasti. Vaikka toki nyt kun mukana on lapsia, homma on ihan eri.

 

Asumme entisen puolisoni kanssa 5min kävelymatkan päässä toisistamme ja pystymme sopimaan lasten menemisistä ja tulemisista vielä sovussa. Olemme käyneet läpi sellaisen myräkän yhdessä ollessamme hänen ensimmäisen puolisonsa osalta, että ikinäkoskaanmilloinkaan en omia lapsiani sellaiseen myllyyn laittaisi. Minulla ei ole syytä häntä vihata lasten isänä tai mitenkään estää suhteen pysymistä tiiviinä. Lapsillani on heille paras isä ja toivoisin, että osaisimme olla aikuisia ja hoitaa myös jatkossa vanhemmuutta parhaamme mukaan.
 

Mutta tämän blogin tarkoitus ei ole käydä lävitse mennyttä suhdetta tai mustamaalata exääni. Hän varmasti voisi halutessaan kirjoittaa minusta ihan yhtä pahoja asioita kuin minä hänestä. Meitä oli ihan kaksi siinä suhteessa. Kumpikin teimme virheitä joiden vuoksi olemme tässä tilanteessa. Kumpikin opettelemassa uutta elämää. Toki on tärkää käydä lävitse sitä omaa osuutta siinä suhteessa, mutta ehkä kuitenkin vielä tärkeämpää olisi katsoa eteenpäin. Ja elää tätä päivää.

 

Sepä se. Mitä tästä eteenpäin?

Olen liki 4-kymppinen nainen. Eronnut nyt toista kertaa pitkähköstä parisuhteesta. Tällä kertaa mukana 2 lasta. Ensimmäisestä erosta liki tasan 10v. Olen siis jälleen uuden edessä.

 

Tästä blogista ei tule muotiblogia, ei sisustusblogia eikä täällä esitellä lasteni uusia vaatteita. Haluan tämän blogin avulla jäsentää tätä prosessia, löytää ehkäpä muutaman lukijan ajatuksilleni mutta ennenkaikkea laittaa tämän muistiin itselleni. Jotta muistaisin.

 

Tämänkin eron yhteyteen kuuluu vahvasti ikäkriisi. Siihen kuuluu myös se, että lapset ovat nyt vajaa 3v ja 6v. Lapset ovat mahdollisimman paljon isällään ja olemme asumisen saaneet onneksi järjestymään niin, että olemme hyvin lähekkäin. Minulla on siis enemmän omaa aikaa kuin viimeiseen kuuteen vuoteen. Aikaa olla yksin omien ajatusteni kanssa. Elämäni on muutenkin muutoksessa. Työpaikkani on taloudellisissa vaikeuksissa ja tätä uraa olen tehnyt liki 15vuotta. Olen jo vuosien ajan kokenut, että olisi aika uudelle. Ehkäpä nyt onkin? Ja toki tähän kuuluu jonkinlainen henkisyyden, hyvänolon ja tasapainon etsiminen.

 

Liki kaikki on nyt auki. Toisaalta se on jännittävää ja kiehtovaa, toisaalta pelottavaa ja kauhistuttavaa. Tätä kai se elämä on?